Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusi Victoria maahan, siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.
Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51' pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta km Afrikan länsirannasta.
Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.
— Pysäytäänkö? — kysäisi Skotlantilainen.
— Täytyy, — vastasi Samuel koleasti.
Toverit ymmärsivät hänet.
Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän murheellisen aterian.
Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein suurimmassa hädässä.
— Minä tukehdun! — huusi hetken perästä Joe. — Kuumuus käy kahta kauheammaksi! Mutta — lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, — eihän kummakaan: 60 astetta!
— Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, — virkkoi
Skotlantilainen. — Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla.
Hulluksihan tässä tulee!