— Pois epätoivo! — sanoi tohtori. — Tällä leveydellä tulee tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.
— Mutta onko siihen mitään merkkiä? — kysäisi Kennedy.
— Minusta näyttää, — vastasi tohtori, — niinkuin barometri pyrkisi hiukan laskemaan.
— Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin siipirikkoiset linnut.
— Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä, ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.
— Tule, tuuli, tule vainenkin! — huudahti Joe, — ja vie meitä puron varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on hirmuinen asia.
Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia, joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan, sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.
Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa, alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.
Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään, vaan astuakseen.
— Tulkaa, — sanoi hän tovereilleen; — se tekee hyvää teidän, uskokaa minua.