— Mahdotonta, — vastasi Kennedy, — min'en jaksa astua askeltakaan.
— Minä tässä kernaammin makailen vaan, — virkkoi Joe.
— Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.
Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan, tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat olivat kuin puutuneet.
Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän, kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis olemattomana! Victoria oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti palata samoja jälkiä, — mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin, erämaan kamalassa hiljaisuudessa.
Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet tunnottomana.
— Mikä teidän on, tohtori? — kyseli hän.
— Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä kaikki.
— Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajamme Victorialle.
Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.