— Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.
Tohtori ei vastannut.
Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se ei ollut.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kauhea helle. — Harhanäkyjä. — Viimeiset vesipisarat. — Epätoivon yö. — Itsemurhan yritys. — Samum. — Keidas. — Jalopeurat.
Ensi työkseen tohtori huomis-aamuna katsoi barometriä: tuskin oli elohopea-patsas liikahtanutkaan alaspäin.
— Ei mitään, — virkkoi hän, — ei mitään
Hän astui gondolista ja tarkasteli säätä: sama helle, sama kirkkaus, kaikki yhtä armotonta kuin ennenkin.
— Pitääkö meidän joutua epätoivoon? — huudahti hän. Joe ei puhunut sanaakaan; hän kantoi aiettansa mielessään.
Kennedy nousi makuulta varsin huonovointisena. Hän näkyi olevan arveluttavan kiihkoisessa tilassa. Jano tuotti hänelle kauheita tuskia. Turtana oli hänellä kieli ja huulet, niin että hän tuskin kykeni puhumaan kunnon sanaa.