Vielä oli jäljellä muutama tippa vettä. Kukin tiesi sen, kukin ajatteli sitä, ja kunkin mieli paloi pullon puoleen, mutta ei kukaan uskaltanut astua askeltakaan sitä kohti.
Nämä kolme toverusta, nämä kolme ystävystä katselivat toisiansa jyräillen, eläimellisellä ahneudella, joka varsinkin ilmeni Kennedyssä. Hänen luja ruumiinsa se ensimmäisenä oli nääntynyt näistä sietämättömistä kärsimyksistä. Koko vuorokauden hän oli houreissaan. Hän meni ja tuli, päästellen koleita huutoja ja pureskellen nyrkkejänsä, valmiina katkaisemaan suonensa, juodakseen omaa vertaan.
— Voi! — huusi hän. — Voi sua, janon maata! Epätoivojen maaksi sinua pitäisi sanoa!
Ja sitten hän vaipui hervotonna maahan, eikä kuulunut hänen tulehtuneilta huuliltaan muuta kuin korsahtelevaa hengitystä.
Illemmalla alkoi Joessakin ilmetä mielihoureita. Hänestä näytti tämä laaja hiekkalakeus suunnattomalta lammelta, jossa vireili kirkas, heleä vesi; montakin kertaa hän jo syöksi suinpäin tulista maanpintaa kohti, juodakseen muka, mutta nousi joka kerta suu tomua täynnä.
— Kirous! — sanoi hän vimmoissaan. — Sepä oli suolaista, se vesi.
Fergussonin ja Kennedyn viruessa pitkällään, liikahtamatta, syntyi hänessä voittamaton himo päästä tyhjentämään vielä jäljellä olevat vesipisarat pullosta. Ja himo oli miestä lujempi. Hän kulki gondolia kohti, ryömien polvillaan, voimatta kääntää silmiään pullosta, jossa tuota verratonta nestettä oli. Hän sieppasi sen vihdoin ja nosti huulilleen.
Samassa kajahti sydäntä särkevä huuto: "Vettä! vettä!"
Se oli Kennedy, joka laahasi itseänsä hänen luokseen ja rukoili häntä polvillaan, itkien.
Joe, itkien hänkin, ojensi hänelle pullon, ja Kennedy tyhjensi sen sisällyksen viimeiseen tippaan asti.