— Kiitos! — sanoi hän.
Mutta Joe ei kuullut; hänkin oli vaipunut hiekalle.
Mitä tänä hirmuisena yönä tapahtui, siitä ei ole tietoa. Mutta tiistai aamuna, yhä entisen helteen paahtaessa, poloiset tunsivat jäsentensä kuivuvan pala palalta. Joe yritti nousta, mutta se oli mahdotonta. Hän ei kyennyt panemaan aiettansa toimeen.
Hän katsahti ympärilleen. Gondolissa istui tohtori masentuneena, käsivarret ristissä rinnalla, idiotin jäykkyydellä tuijottaen johonkin luulottelemaansa kohtaan avaruudessa. Kennedy oli kauhea nähdä: hän käänteli päätään puoleen ja toiseen kuin peto häkissänsä.
Äkkiä hänen katseensa sattuivat karbiiniin, jonka perä pisti näkyviin gondolista.
— Kas! — parkaisi hän, kohottautuen pystyyn yli-inhimillisellä voimalla.
Hän hyökkäsi kivärinsä luokse hurjalla kiivaudella ja ojensi sen suun omaa suutansa kohti.
— Mr Kennedy! Mr Kennedy! — huusi Joe, rientäen hänen luokseen.
— Pois! Tiehesi! — raivosi Skotlantilainen.
Syntyi vimmaisa ottelu.