— Pois! Taikka minä lyön sinut kuolijaksi! — toisteli Kennedy.
Mutta Joe tarttui häneen lujasti kiinni. Ja näin he kamppailivat minutin verran. Tohtori ei näkynyt huomaavan heitä. Kesken temmellystä kiväri laukesi, ja silloin kavahti tohtori pystyyn, suoraan kuin kummitus, ja katsahti ympärinsä.
Mutta äkkiä … katsos, kuinka hänen katseensa elpyy, käsi ojennakse taivaanrantaa kohti, ja äänellä, joka ei enää kuulu inhimilliseltäkään, hän huutaa:
— Tuolla! tuolla!
Niin tarmokas oli hänen huudahduksensa, että Joe ja Kennedy päästivät toisensa irti ja käänsivät päänsä kumpikin.
Tasanko oli liikkeessä kuin meri, myrskyn raivostama. Hiekka-aallot vyöryivät toistensa päälle sakeassa pölyssä; suunnaton hiekkapatsas syöksi lounaasta sanomattomalla vauhdilla. Aurinko katosi paksun pilven taakse, jonka suunnaton varjo ulottui hamaan Victoriaan asti. Hiekkajyväsiä liukui keveästi, niinkuin olisivat olleet nestettä, ja tämä hietavuoksi se läheni lähenemistään.
Luja toivo elähti Fergussonin silmissä,
— Samum! — huusi hän.
— Samum! — toisti Joe, ymmärtämättä, mitä se on.
— Sitä parempi! — kiljaisi Kennedy toivottomalla raivolla. — Sitä parempi! Nyt kuollaan!