Samuel, Dick ja Joe eivät puhuneet mitään. He tähystelivät, he toivoivat, virkistyneinä jo raikkaasta tuulestakin.
Kello kolme myrsky lakkasi. Maahan laskeutunut hiekka muodosti lukemattomat määrät pieniä kunnaita. Ilma oli tyyni kuin ennenkin.
Victoria ei kulkenut enää eteenpäin, vaan leijui yhdessä kohdin jonkun matkan päässä eräästä keitaasta, jossa kasvoi viheriäitä puita. Se oli kuin tämän hiekkameren pintaan kohonnut saari.
— Vettä! Siell'on vettä! — huusi tohtori.
Samassa hän avasi venttilin ja päästi vetyä ulos. Pallo laskeutui maahan parinsadan askelen päässä keitaasta.
Neljässä tunnissa pallo oli kulkenut 450 kilometriä. Pallo saatettiin tasapainoon, ja Kennedy ja Joe hyppäsivät maahan.
— Pyssyt! — huusi heille tohtori, — pyssyt mukaan ja olkaa varovaisia!
Dick sieppasi karbiininsa, Joe toisen kaksipiippuisista. He kiiruhtivat puihin saakka ja tunkeusivat vihantaan lehtoon, joka tiesi runsaita vesilähteitä. He eivät välittäneet tiheästä töminästä ja tuoreista jäljistä, joita näkyi siellä täällä kosteassa maassa.
Äkkiä kajahti kiljunta parinkymmenen askelen päässä heistä.
— Se oli jalopeuran kiljuntaa! — sanoi Joe.