— Sitä parempi, — vastasi metsästäjä kiihkoissaan. — Nyt taistellaan. Kun taistelu yksin enää on jäljellä, silloin on voimaa.
— Olkaa varovainen, mr Kennedy, olkaa varovainen! Yhden hengestä riippuu kaikkien henki.
Mutta Kennedy ei kuunnellut häntä. Hän kulki eteenpäin, palavin silmin, hana vireillä, kauheana uhkarohkeudessaan. Palmun juurella seisoi tavattoman suuri, mustaharjainen jalopeura hyökkäävässä asennossa. Tuskin oli se huomannut metsästäjän, niin jo hyppäsi häntä kohti, mutta ei ennättänyt vielä maahankaan, kun luoti jo lävisti siltä sydämen. Se oli kuollut.
— Eläköön! eläköön! — huusi Joe.
Kennedy riensi kaivoa kohti, harppasi kosteita portaita myöten alas ja laskeutui maahan raikkaan lähteen ääreen, johon hän ahnaasti painoi huulensa. Joe seurasi hänen esimerkkiänsä. Kotvaan aikaan ei kuulunut muuta kuin janoansa sammuttavain eläinten kielenmaiskutusta.
— Olkaa järkevä, mr Kennedy! — sanoi Joe, vetäen henkeänsä. — Ei liikaa näin ensi hätään!
Mutta Dick ei vastannut; hän joi juomistaan. Hän painoi päänsä ja kätensäkin tähän suloiseen nesteesen; hän juovutti itseänsä.
— Entäs tohtori Fergusson? — virkkoi Joe.
Tämä ainoa sana sai Kennedyn jälleen järkiin. Hän täytti mukanaan tuomansa pullon ja läksi rientämään ylös kaivon portaita. Mutta hänen hämmästystään! Joku paksu, raskas esine sulki pääsyn. Joe, kulkien Dickin jäljissä, oli pakotettu peräytymään hänkin.
— Tie on suljettu!