— Kuinka kummallisesti surut ja ilot seuraavatkaan toisiansa! — puheli Kennedy. — Tällainen runsaus äskeisen puutteen perästä! Tämä ylellisyys tuon kurjuuden jälkeen! Voi sentään! Minähän olin vähällä menettää järkeni.
— Rakas Dick, — puhui tohtori, — ilman Joeta et istuisi tässä keskustelemassa kaiken maallisen katoavaisuudesta.
— Kunnon ystävä! — lausui Dick, ojentaen kätensä Joelle.
— Mitä turhia! — vastasi Joe. — Toiste maksatte takaisin, vaikka, mr
Kennedy, parempi ois, kun ei tilaisuutta siihen enää tulisi.
— On se ihminen sentään raukka! — virkkoi Fergusson: — joutua suunnilta pois niin vähästä!
— Veden vähyydestä, tohtori; niin te kai meinaatte. Pitääpäs vainenkin tuon elementin olla niin tärkeän ihmisen elämälle!
— On niinkin, Joe. Nälkää jaksaa ihminen kärsiä paljoa kauemmin kuin janoa.
— Sen minä uskon, sillä hätätilassa sitä syö mikä kohdalle sattuu, lähimmäisensäkin, vaikka kyllä luulis moisen aterian vielä kauan aikaa pysyvän mielessä.
— Villit eivät sitä viaksi lue, — virkkoi Kennedy.
— Villit, niin; mutta nehän ne muutoinkin popsivat raakaa lihaa, hyh!