— Inhottavaahan se on, — sanoi tohtori. — Senpä vuoksi ei kukaan ottanut uskoaksensakaan ensimmäisiä Afrikan-kävijöitä, he kun tiesivät kertoa useampain heimojen syövän raakaa lihaa. Sitä pidettiin mahdottomana. Tämä seikka saattoi James Brucenkin kerran kummalliseen seikkailuun.
— Jutelkaas meille, tohtori, miten hänen kävi. Meill'on tässä kyllä aikaa kuunnella, — sanoi Joe, mielihyvällä oikaisten itsensä pehmeälle nurmikolle.
— Kernaasti. — Ja tohtori kertoi:
"James Bruce oli Skotlantilainen, Stirlingin kreivikunnasta. Vuosina 1768-1772 hän kulki koko Abyssinian halki aina Tjana järvelle saakka, etsien Niilin lähteitä. Englantiin palattuansa hän julkaisi matkamuistelmansa vasta v. 1790. Hänen kertomuksensa vastaan-otettiin epäluuloilla, niinkuin luultavasti käy meidänkin. Abyssinialaisten tavat näyttivät niin kokonaan toisellaisilta kuin ne, mihin Englannissa oli totuttu, ett'ei kukaan ottanut häntä uskoakseen. Muun muassa oli James Bruce kertonut Itä-Afrikan kansain syövän raakaa lihaa. Koko yleisö nousi nyt häntä vastustamaan. Puhukoon mitä hyvänsä, lorua tuo on sittenkin, arveltiin. Bruce oli jäntevä mies ja erittäin kiivas kanssa. Nämä epäilykset ärsyttivät häntä sanomattomasti. Kerran, eräässä suuressa seurassa Edinburgissa, rupesi muuan Skotlantilainen jälleen, niinkuin siihen aikaan tavallista oli, ivaamaan Brucen kertomuksia ja sanoi muun muassa, että juttu raa'an lihan syömisestä on perätön ja mahdotontakin. Bruce ei puhunut mitään. Hän meni ulos ja palasi hetken perästä, tuoden raa'an bifstekin, johon, afrikalaiseen tapaan, oli riputettu suolaa ja pippuria päälle. 'Hyvä herra', sanoi hän Skotlantilaiselle, 'epäilemällä minun kertomustani, te olette syvästi loukannut minua; pitäessänne tätä tosiasiaa mahdottomana, olette törkeästi erehtynyt. Osoittaaksenne sen nyt kaikille, te syötte heti paikalla tämän bifstekin, taikka täytyy teidän tehdä tili sanoistanne'. Toinen säikähti ja totteli, irvistellen tietysti. Silloin virkkoi James Bruce varsin kylmäverisesti: 'Ellei asia olisi tottakaan, niin olette te nyt, hyvä herra, todistanut, ett'ei se ainakaan mahdotonta ole'".
— Sattuvasti sanottu, — arveli Joe. — Ja jos Skotlantilainen tuosta palasta sai vatsaväänteitä, niin se oli ihan kohdallaan. Ja jos, meidän tultua Englantiin, eivät rupea uskomaan meitä…
— Mitäs teet silloin, Joe?
— Minä pakotan uskomattomat syömään Victorian palasia, enkä pane suolaa enkä pippuriakaan päälle.
Toiset nauroivat tälle Joen keksaisemalle keinolle. Ja näin kului päivä hilpeisissä haasteluissa. Voimain karttuessa karttui toivokin, ja toivo toi rohkeutta tullessaan. Menneisyys väistyi joutuisasti tulevaisuuden tieltä.
Joe ei olisi koskaan tahtonut lähteä pois tästä ihanasta olinpaikasta. Siinä hänen unelmainsa valtakunta. Siellä hänestä tuntui kuin olisi kotona. Tohtorin piti tarkalleen ilmoittaa tämän paikan asema, ja huolellisesti Joe kirjoitti muistikirjaansa: 15° 43' pituutta ja 8° 32' leveyttä.
Siitä vaan oli Kennedyn mieli paha, ett'ei tämä metsä pienoiskoossa antanut tilaisuutta otuksen pyytämiseen. Hänen mielestään olisi ollut hauskempi, jos olisi ollut vähäsen petojakin täällä.