Tämän varsin järkevän lauselman jälkeen alkoi Joe laitella nuotiotulia yöksi, rakentaen ne niin pieniksi kuin suinkin mahdollista. Tämä varokeino oli kaikeksi onneksi tarpeetonta, ja niinpä nukkui kukin vuoronsa sangen rauhallisesti.
Ilma ei muuttunut huomennakaan; se pysyi itsepäisesti kirkkaana kuin ennenkin. Pallo ei liikahtanutkaan, sillä ilmassa ei tuntunut huhaustakaan.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi: jos matka viivästyy tällä tavoin, niin jäävät ruokavarat vähiin. Äsken oltiin nääntyä vedenpuutteesta; täytyykö tästä puolin varoa nälkäkuolemaa?
Mutta hän rohkaisi taas mielensä, nähdessään elohopean hiukan laskevan barometrissa. Ilma näytti selviä merkkejä piakkoin tapahtuvasta muutoksesta. Hän päätti niin muodoin hankkia lähtöä, ollaksensa valmiina nousemaan milloin hyvänsä. Vesiarkut täytettiin ääriään myöten.
Pallo oli jälleen saatava tasapainoon, ja Joen täytyi uhrata tuntuva määrä kalliita malmejansa. Terveyden mukana olivat entiset pyyteetkin palanneet, ja jo hän siinä yhdenkin kerran irvisti, ennenkuin totteli isäntänsä käskyä. Mutta tohtori todisti päivänselväksi, ett'ei pallo jaksa kuljettaa niin raskasta painoa mukanaan, ja antoi hänen valita kullan tai veden. Silloin ei Joe enää epäillyt, vaan heitti hiekalle kokonaisen kasallisen kalliita paateroitaan.
— Tuoss'on jälkeentuleville, — virkkoi hän. — Mahtaa ne hämmästyä, kun tällaisessa paikassa löytävät moiset aarteet!
— Mitähän, — arveli Kennedy, — mitähän, jos todellakin joku tiedemies tutkimusretkillään löytää täällä tällaisia näytteitä?
— Hämmästyy tietenkin, rakas Dick, ja julkaisee asiasta monta paksua folio-nidosta! Jonakin kauniina päivänä saamme kenties mekin lukea merkillisistä kultakerroksista keskellä Afrikan erämaita.
— Ja siihen on Joe syypää.
Tuo ajatus, että hän kukaties tulee vetäneeksi jotain tiedemiestä nenästä, oli poika paralle sangen lohdullista ja sai hänet naurahtamaan.