Kello yhdeksän paikoilla aamulla alkoi näkyä kasvullisuuden oireita: muutamia yrttejä ikäänkuin uiskentelemassa tämän hiekkameren pinnalla, ilmoittaen heille, kuten Kristoffer Kolumbolle aikoinaan, maan olevan lähellä; viheriäitä taimia putkahteli arasti näkyviin piikiven välistä.
Mäkiä, toistaiseksi vielä matalia, aaltoeli taivaanrannassa, usmassa epäselvinä rajapiirteineen; yksitoikkoisuus alkoi hälvetä.
Riemulla tervehti tohtori tätä uutta seutua. Hän oli matrossin lailla märssykorissa huudahtamaisillaan:
— Maa näkyy!
Tuntia myöhemmin ilmeni manner hänen silmiensä eteen, autiomaisena kyllä vieläkin, mutta ei enää niin tasaisena, alastonna. Harmaata taivasta vasten kuulsi muutamia puita.
Hetken aikaa vielä kuljettua, leveni heidän eteensä vähäinen järvi, amfiteatterimaisesti mäkien ympäröimä, mäkien, sillä ne eivät vielä olleet oikeutettuja kantamaan vuoren nimeä. Kaikkialla kierteli hedelmällisiä laaksoja, joista mitä erillaisimmat puut kohottelivat selvittämättömän pörröisiä latvojansa. Muita tiheämmässä kasvoi elaispuu, joka lykkää okaisesta rungostaan 4,5 metriä pitkiä lehtiä. Villapuu heitti tuulen kanneskella siementensä hienoa untuvaa; pendanus, Arabialaisten "kenda", levitti balsamituoksuansa ilmaan aina Victoriaan asti. Papaia, palmumaisine lehtineen, sterculia, jossa Sudanin pähkinät kasvaa, baobab ja banani täydensivät uhkuavan kasvullisuuden näissä kääntöpiirien välisissä vyöhykkeissä.
— Maa on verratonta, — virkkoi tohtori.
— Kas tuossa eläimiäkin, — sanoi Joe; — ei ne ihmisetkään enää kovin kaukana liene.
— Kuinka komeita norsuja! — huudahti Kennedy. — Eiköhän millään keinoin pääsisi hiukan metsästämään?
— Mutta mahdotonhan meidän on pysähtyä, hyvä Dick, kun vauhti on näin kova. Ei, kestähän toki vielä Tantalon tuskia! Myöhemmin saat siitä kyllä korvauksen.