Olipa siinä todellakin jotain, mihin innostua metsämiehen. Dickin sydän pälpätti, ja kiihkoisena hän sormieli karbiininsa perää.
Seudun eläinkunta oli yhtä runsas kuin kasvikuntakin. Villi härkä vieriskeli paksussa ruohikossa, kadoten siihen kokonaan; harmaita, mustia ja keltaisia norsuja, mitä kookkainta lajia, kulki tuuliaispäänä metsäin halki, taittaen, murtaen, musertaen ja jälkeensä jättäen hävityksen huikean aukon. Mäkien metsäisillä rinteillä pauhasi vesiputouksia, yhtyen pohjoiseen kulkeviksi virroiksi, ja niissä virtahevot mellastivat, ja neljättä metriä pitkät merilehmät, ruumis kalan-omainen, makailivat rannoilla, uhkuvin utarein.
Siinä harvinainen eläinkokoelma ihmeellisessä kasvitarhassa, jossa lukemattomat linnut tuhansin värein välkkyivät kesken puunkokoisia kukkakasveja.
Tästä upeasta luonnosta tunsi tohtori tämän seudun Adamauan kuningaskunnaksi.
— Mehän — sanoi tohtori — anastamme omaksemme nykyaikuisia löytöjä; minä seuraan entisten retkeilijäin keskeyneitä teitä; varsin onnellinen sattuma, ystävät hyvät. Meidän käy mahdolliseksi yhdistää Burtonin ja Speken löydöt tohtori Barthin löytöihin. Me jätimme Englantilaiset ja kohtaamme hampurilaisen ja pian olemme saapuneet äärimmäiseen kohtaan, mihin tämä uskalias tiedemies pääsi.
— Minusta tuntuu kuin noiden kahden löytöjen välillä olisi suunnaton ala, siitä matkasta päättäen, minkä me olemme kulkeneet.
— Se on helposti laskettu. Ota kartta ja katso, mikä pituus-asema on
Ukereuen järven eteläpäällä, johon Speke tunkeutui.
— Melkein 37:nellä asteella.
— Entäs Jolan kaupunki, jonka saamme nähdä tänään, ja johon Barth saapui?
— Noin 12:nella.