Tuhansia kyyhkysiä, joitten purstoon oli sidottu palavia aineita, oli ajettu Victoriaa kohti. Säikäyksissään ne lensivät ylös, palavilla purstoillaan viileskellen ilmaa ristiin rastiin. Kennedy alkoi ampua niitä kaikilla pyssyillänsä, mutta mitä hän mahtoi tuolle lukemattomalle joukolle? Jo kiiriskelivät kyyhkyset gondolin ja pallon ympärillä, joitten seinät, heiastaen tuota yöllistä valoa, näyttivät kietouneen tuliseen verkkoon.
Tohtori ei epäillyt enää. Hän heitätti ulos kvartsijärkäleen ja pääsi ulkopuolelle näitten turmiollisten lintujen saavuttamaa. Kaksi tuntia näkyi niitä vielä liitelevän eri suuntiin. Vähitellen niitten luku pieneni, ja valot sammuivat.
— Nyt saamme maata rauhassa, — virkkoi tohtori.
— Ei ollut hullumpi keino, näin villien keksimäksi! — sanoi Joe.
— He käyttävät varsin usein näitä kyyhkysiä, sytyttääkseen olkikattoja vihollisten kylissä, mutta tällä kertaa lensi kylä kauemmas heidän siivekkäitä polttajiaan.
— Ilmapallon ei tarvitse peljätä vihollisia, ei kerrassaan minkäänlaisia, — sanoi Kennedy.
— Ties kanssa! — vastasi tohtori.
— Ketä?
— Varomattomia ihmisiä gondolissaan. Ja siksipä, ystävät, kaikkialla valppautta, aina valppautta!