Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa, korkeata kuin Europassa puut.
Nämä rämeet tekivät Victorian aseman turvalliseksi. Silmällä oli pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei mannerta, ei saaria.
Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.
— Kenties ei Joe sentään ole hukassa, — virkkoi hän. — Hän on vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.
— Jumala kuulkoon sinua, Dick! — lausui tohtori liikutettuna. — Me teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen. Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen kaikkea meidän täytyy päästää Victoria ulkopuolisesta päällyksestä, se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes 300 kiloa.
Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta, leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi. Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.
Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. Victoria oli vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.
— Riittääkö tämä pienempi pallo? — kysäisi hän.
— Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.
— Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.