Kello 11 oli Victoria kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas, siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi. Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.
Kello puoli kolmen tienoissa tuli Victoria Tangalia nimisen kylän kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham oli löytöretkillään päässyt.
Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään, keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.
— Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. — virkkoi hän. — Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle, mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.
Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta myötäänsä vaan Victoria ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.
Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet oli viety maihin… Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin pohjoisen rannikon.
Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä: näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:
— Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.
Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.
Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat, joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin, vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa. Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat yhdessä, melkein epätoivoisina.