NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Orkaani. — Pakollinen lähtö. — Ankkuri menetetty. — Murheellisia mietteitä. — Päätös tehty. — Tuuliaispää. — Haudattu karavaani. — Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. — Etelään takaisin. — Kennedyn vartio.
Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin rajusti, että Victorian kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.
— Täytyy lähteä, Dick, — sanoi tohtori; — meidän on mahdoton olla enää täällä.
— Mutta Joe, Samuel?
— Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.
— Lähteäkö ilman häntä! — huudahti Skotlantilainen tuskissaan.
— Luuletko sitten — virkkoi Fergusson, — ett'ei minunkin sydämeni vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.
— Käske; minä olen altis, — vastasi Kennedy. — Lähdetään.
Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan, eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli hänen ponnistuksensa vaarallistakin: Victoria saattoi minä hetkenä hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.