Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi ankkuriköyden poikki. Victorian tempasi samassa 90 metrin korkeuteen, jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.
Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.
Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.
— Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, — virkkoi hän. — Ei ollut ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.
Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.
— Moniahta päivä sitten — vastasi metsästäjä — me onnittelimme toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.
— Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön! Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis uhraamaan aarteensa! Ja nyt hän on kaukana meistä, ja tuuli se kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!
— Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.
— Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.
— Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.