— Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää Victoria, jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja ensimmäisistä Europpalaisista.
— Minä seuraan sinua, Samuel, — lausui Kennedy innokkaasti; — saat luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen tähtensä.
Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä. Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.
Täten kulki Victoria Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit, kyyn-omaisine päineen hiekalla, — kaikki tuo loi elämää tähän yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti Victoria kaiken sen ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.
— Me emme voi pysähtyä! — virkkoi hän; — me emme voi laskea maahan!
Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme
Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!
Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti kieppuen kulkevan vastatuulta.
Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui. Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja; kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.
Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän karavaanin haudalla.
Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan. Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.
Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan. Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään. Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä liikutusta, ei silloinkaan kuin Victoria, viimeistä kertaa pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä kovaa vauhtia kuin silloinkin.