— Minnekäs nyt kuljetaan? — huusi Kennedy.
— Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä. Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet saavamme milloinkaan nähdä.
Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti, kiidättäen Victoriaa halki avaruuksien.
Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.
Kennedy huomautti tuosta.
— Vähät siitä, — vastasi tohtori; — pääasia on, että kuljemme etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä minä pysähdyn empimättä.
— Kuinka vaan tahdot; minä suostun, — vastasi Skotlantilainen; — mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!
— Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin, jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten alaiseksi.
— Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, — virkkoi Kennedy. — Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin, taivaanranta selkenee.
— Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.