— Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen puun, annan siitä tiedon sinulle.
Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Joen historia. — Biddimoahien saari. — Jumaloiminen. — Uponnut saari. — Järven rannat. — Käärmeitten puu. — Jalkamatka. — Kärsimyksiä. — Moskitot ja muurahaiset. — Nälkä. — Victoria näkyy. — Victoria katoo. — Epätoivo. — Räme. — Viimeinen huuto.
Miten oli tällä välin käynyt Joen?
Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti ylös. Hän näki Victorian nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen. Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.
— Olipa varsin onnellista, — arveli hän, — että minun päähäni iski ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin nakutettu.
Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman itsensä varassa.
Ennen lintujen hyökkäystä — ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät, niinkuin petolintujen tulee ja sopii, — oli hän huomannut taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet. Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.
Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.