Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.
Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.
— Kas niin! — virkkoi hän itsekseen. — Tätähän minä juuri pelkäsin.
Kaimaanit eivät ole kaukana.
Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista, mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten keskiruumiisen.
Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.
— Hehheh! — pääsi Joelta ehdottomastikin; — neekereitäkös nämä krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?
Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat ovatkin kuuluisat säveydestänsä.
Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan, osoittamatta vähintäkään pelkoa.
— Kaiketikin, — ajatteli hän, — nuo ihmiset näkivät Victorian niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena olentona. Ja pitäkööt vaan!
Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea, jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä. Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan. Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.