Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä, vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.
— Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos Victoria tulee uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein pilviin.
Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa ahmivat.
Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin, joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.
Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.
Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon. Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään, eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.
Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.
— Mitäs tämä merkitsee? — kysäisi Joe itsekseen. — Tulvako? Vai vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!
Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi perää… Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton Tshad!
— Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, — arveli Joe ja pani taas liikkeelle uimataitonsa.