Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista katastrofeista.
Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian. Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.
Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle, jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa, sanottavaksi sulkematta silmiään.
Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky. Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion sihinää ja sähinää.
— Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, — virkkoi hän.
Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin kuin missään muussa maassa.
Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan, kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa ihmisrodulle.
Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä Victorian, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän, yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä, sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut, laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui verta… Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.
Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!
Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä. Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa asemaansa.