Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.
Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut kestää samallaisia tuskia.
— Missähän lienee Victoria? — ajatteli hän. — Tuuli käy pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että… Mutta annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin, jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla, silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!… Rohkeasti eteenpäin. Joe!
Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.
Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse Victorian, ihan Victorian lähenevän järven pintaa kohti, kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton astua näkyviin!
Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.
Mutta silloin Victoria poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi… Turhaa kaikki! Kova tuuli kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.
Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja… Hän ei rohjennut enää ajatella … ei tahtonut enää harkita…
Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa… Ja tuossa lähenee hetki, jolloin voimat pettävät … hänen täytyy kuolla.
Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle. Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.