— Tämä siis on kuolemaa! — virkkoi hän itsekseen, — ja millaista kuolemaa!
Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!… Hän ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen… Hän ummisti silmänsä.
— Tohtori! — huusi hän. — Tohtori! auttakaa!
Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui yöhön…
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Taaja ryhmä taivaanrannassa. — Joukko Arabialaisia. — Takaa-ajo. —
Se on hän! — Pudonnut ratsun seljästä. — Arabialainen kuristettu. —
Kennedyn luoti. — Ovela liike. — Siepattu lennosta. — Joe
pelastettu.
Siitä saakka kuin Kennedy oli asettunut gondolin kokkaan tähystämään, ei hän lakannut tarkastelemasta taivaanrantaa mitä huolellisimmin.
Jonkun ajan kuluttua hän virkkoi, kääntyen tohtoriin:
— Tuolla, ellen erehdy, liikkuu joku ryhmä; ihmisiäkö lienevät vai eläimiä; mahdoton on vielä erottaa. Joka tapauksessa ne liikkuvat kovaa vauhtia, sillä paksu pölypilvi nousee heidän takanansa.
— Eiköhän liene tulossa taas vastatuuli, — sanoi Samuel, — joka ajaa meidät takaisin pohjoiseen?