— Me odotamme.
— Odotamme… Entäs Arabialaiset?
— Me saavutamme heidät. Me kuljemme heidän ohitsensa. Emmehän ole heistä enää kuin parin kolmen kilometrin päässä. Kunhan vaan kestäisi hänen ratsunsa!
— Hyvä Jumala! — parkaisi Kennedy.
— Mitä nyt?
Kennedyltä oli päässyt epätoivon huuto, sillä hän oli nähnyt Joen syöksevän maahan. Hänen ratsunsa oli nähtävästikin uupuneena kaatunut.
— Hän on huomannut meidät! — huudahti tohtori. — Noustessaan hän antoi meille merkin.
— Mutta Arabialaiset saavat hänet kiinni! Miksi hän viivyttelee? Kas uljasta poikaa! Eläköön! — huusi metsästäjä, malttamatta enää pidättää itseänsä.
Samassa kuin Joe oli noussut pystyyn, oli muuan huimimmista ratsastajista saamaisillaan hänet kiinni, mutta Joe ponnahti pantterin lailla syrjään, välttäen hänen iskunsa, ja hyppäsi samassa takaapäin hänen ratsunsa lanteille, kouristi hermostunein käsin, rautaisin kourin Arabialaista kurkusta, kuristi hänet, viskasi maahan ja ratsasti hurjasti edelleen.
Arabialaiset päästivät kauhean huudon, mutta huimasti ratsastaessaan he eivät huomanneet Victoriaa, joka seurasi viidenkymmenen askeleen päässä heidän takanansa, tuskin kymmentäkään metriä maanpinnasta. Pakolainen oli vain parisenkymmentä hevosen pituutta heistä edellä.