— Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.
— Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa oloissa.
— Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, — liitti Joe, pistäen iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.
— Siinähän meidän uljas ystävämme! — huudahti Skotlantilainen. —
Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?
— Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin. En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?
— Kunnon mies! — vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. —
Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!
— Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!
— Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat tuolta kannalta.
— Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, — lisäsi Kennedy.
— Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät pelasti, sillä Victoria oli putoamassa järveen, ja jos se kerran sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.