— Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin, sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.
— Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, — virkkoi metsästäjä.
— Ja siksipä, — vastasi Joe, — on paras, ett'ei puhuta koko asiasta mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.
— Itsepäinen mies! — naurahti tohtori. — Kertonet toki historiasi meille?
— Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin istunut ristissä käsin.
— Tee niin, Joe!
— No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun pääsee europpalaisiin vatsoihin.
Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä, huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä kohtaloa kuin omaansa.
Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.
— Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, — jatkoi hän, — ja ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan miten kuten siitä kiinni; minä vedän … ei anna perää … minä kiskon yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja… Ja köyden toisessa päässä on — ankkuri! … Ja älkää pahaks panko, mutta silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä sen! Victorian ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa. Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä, jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini Victorian, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon. Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut kiinni … minä väistän … minä hyppään erään arabialaisen taakse ratsun selkään… Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä olin nähnyt teidät ja … lopun te tiedätte. Victoria kiitää jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa, luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.