Victoria alkoi todellakin kulkea pohjoisempaan, ja toukokuun 20:nä aamulla sen kohdalla oli selvittämätön verkko kanavia, vuorivirtoja ja Nigerin lisäjokia. Täällä löysi Fergusson sen paikan, jossa Barth astui venheesen, matkallansa Timbuktuun. Tällä kohtaa virtailee Niger puolitoista kilometriä leveänä reheväin äyräitten välillä. Suuret parvet kierresarvisia gaselleja keikkui korkeassa ruohikossa, joissa alligaatori niitä salaa väijyi.
Pitkät jonot aaseja ja kameleita sukelsivat metsäin siimekseen, seljässään Jennen kauppatavaroita. Ennen pitkää tuli eräässä virran käänteessä näkyviin amfiteatterin tapaan ryhmäyneitä matalia taloja, katoilla ja lavoilla ympäristöstä kerätyitä rehuvaroja.
— Tämä on Kabra, — huusi tohtori riemuissansa, — Timbuktun satama.
Kaupunkiin ei ole enää kymmentäkään kilometriä!
— Olette siis tyytyväinen, tohtori? — kysäisi Joe.
— Ihastuksissani, poikaseni.
— Sitten on kaikki hyvällä tolalla.
Kello kaksi laajeni matkustavain katsella tuo erämaitten kuningatar, salaperäinen Timbuktu, jolla, kuten Atenalla ja Romalla, on ollut omia oppineita kouluja ja filosofien opetus-istuimia.
Fergusson tutkisteli sitä pienimpiä erikoisseikkoja myöten sen pohjapiirroksen mukaan, jonka Barth itse oli tehnyt, ja huomasi sen erinomaisen tarkaksi.
Kaupunki on muodoltaan jättiläismäinen kolmio, piirretty suunnattoman avaraan, valkohiekkaiseen pintaan. Sen kärki on pohjoista kohti ja leikkaa siellä palasen erämaasta. Ympäristö on aivan autiota: tuskin moniaita ruohoja, vaivaiskasvuisia mimosoja ja surkastuneita puita..
Lintuperspektivissä katsottuna on Timbuktu suuri kasa palloja ja noppakuutioita. Kadut ovat varsin ahtaita, ja kahden puolen niitä seisoo matalia taloja, auringon paisteessa kuivatuista tiilistä rakennettuja, sekä oljista ja kaisloista tehtyjä mökkejä, edelliset suippomaisia, jälkimmäiset litteitä. Pengerryksillä loikoo huolettomassa asennossa muutamia kaupunkilaisia, räikeänväriset puvut yllä, keihäs tai musketti kädessä. Naisia ei tähän aikaan päivästä näe ensinkään.