— Jaa-a, sellaista se on, kun ei tee mitään työtä. Loikoa aamusta iltaan pitkällään; rasvat siinä väkistenkin kasvaa, ja paino paisuu. Kuinkahan pulleita ja pyöreitä ollaankaan, kun kotia tullaan!
— Joe puhuu Joen lailla, — virkkoi Skotlantilainen; — mutta lopussa kiitos seisoo. Ties mitä kohtaloita edessämme on! Kaukana on meistä vielä matkan pää. Missä luulet tulevamme rantaan, Samuel?
— Sitä on ylen vaikea sanoa, Dick. Me olemme varsin vaihtelevain tuulten varassa. Onnellisina pitäisin meitä, jos saapuisimme Sierra Leonen ja Portendickin vaiheille. Siinä on lavea ala, jossa olisi mahdollista tavata ystäviä.
— Hauska olisi puristaa heidän kättään. Mutta kuljetaanko nyt toivottua suuntaa?
— Ei kovinkaan, Dick, ei kovinkaan. Vilkaisehan kompassiin: me kuljemme etelään, Nigerin lähteitä kohti.
— Nythän olis otollinen tilaisuus löytää Nigerin lähteet, ellei toinen jo olis niiden perille päässyt. Mutta eikös hätätilassa passais löytää uusia?
— Ei, Joe. Mutta ole rauhassa; toivoakseni ei meidän tarvitse niin kauas joutuakaan.
Yön tullen heitti tohtori viimeiset hiekkasäkit maahan. Victoria kohosi. Hormi oli täydessä liekissä, mutta tuskin jaksoi kaasu kannattaa palloa ylä-ilmoissa. Se oli silloin 110 kilometrin päässä Timbuktusta etelään. Huomenissa se oli Nigerin varrella, lähellä Debon järveä.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Tohtori Fergussonin levottomuus. — Yhä vaan etelää kohti. — Jenne. —
Sego. — Tuuli kääntyy. — Joe pahoillaan.