— Kennedy! Kennedy! — huudahti tohtori, — heitä pyssyt taikka olemme hukassa!
— Älkää vielä, mr Kennedy! Älkää vielä!
Kennedy kääntyi ja näki Joen katoavan gondolin laidan yli.
— Joe! Joe! — kiljaisi hän.
— Onnetonta! — sanoi tohtori.
Vuoren huippu saattoi tällä kohtaa olla viisi kuusi metriä leveä; sen toisella puolen alkoi vähemmin jyrkkä rinne. Gondolin pohja ulottui parahiksi huipun pintaan. Narahdellen se liukui teräviä kiviä myöten.
— Jo päästään! Jo päästään!… Jo päästiin! Fergussonin sydän hypähti ilosta.
Pidellen käsillään kiinni gondolin pohjasta juoksi pelvoton Joe vuoren palttaa myöten, siten keventäen palloa omalla painollansa. Hänen täytyi samassa lujasti pidätellä sitä, se kun pyrki karkaamaan hänen kouristaan.
Päästyään toiselle laidalle ja nähtyään kuilun edessänsä, Joe ponnahti kaikin voimin, tarttui nuoriin ja kiipesi kumppaliensa luokse.
— Kaikiss' näiss' ollaan! — virkkoi hän.