— Uljas Joe! Ystävä kallis! — lausui tohtori liikutettuna.
— Eikös ja! — vastasi Joe. — Minkä minä tein, en minä sitä teidän tähtenne tehnyt, vaan mr Kennedyn karbiinin tähden! Minä jäin hänelle velkaa tuossa kahakassa tuonoin Arabialaisten kanssa. Minulla on tapana maksaa velkani, ja nyt olemme kuitit, — lisäsi hän, ojentaen metsämiehelle tuon lempipyssyn. — Kovin olisi minun ollut vaikea nähdä noin hyväin ystäväin eroavan toisistaan.
Kennedy ojensi hänelle kätensä, kykenemättä sanomaan sanaakaan.
Victorian tehtävänä oli nyt vain laskeutua, ja sitä sen oli helppo tehdä. Pian se oli tullut 60 metrin päähän maasta ja jäi tasapainoon. Maaperä näytti sangen epätasaiselta. Siinä oli koko joukko mäkiä, ja niitä olisi öiseen aikaan ollut vaikea karttaa pallolla, joka ei enää ota totellakseen. Ilta pimeni nopeaan, ja tohtori, niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti pakostakin pysähtyä huomiseksi.
— Kunpa löytäisimme sopivan paikan, mihin käydä yöksi, — virkkoi hän.
— Vai niin! — vastasi Kennedy. — Päätit vihdoinkin.
— Niin, olen kauan aikaa punninnut erästä ehdotusta, jonka me panemme täytäntöön. Kello ei ole kuin kuusi; meillä on siis aikaa kyllä. Joe, laske ankkurit.
Joe totteli.
— Täällä näkyy olevan taaja metsä, — puhui tohtori. — Ankkuri tarttuu kaiketi jonkun puun latvaan. En millään ehdoin suostuisi olemaan yötä maassa.
— Sopiiko meidän astua maihin? — kysäisi Kennedy.