— Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! — sanoi tohtori.
Tulinen kehä kiertyi Victorian ympärille. Kuivan puun räiskinä sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet keskelle palavaa kuilua.
— Paetkaamme maahan! — huusi Kennedy. — Siinä ainoa pelastus.
Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon kupeita, kun samassa Victoria, siteistään päästyänsä, ponnahti seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.
Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara pyssyjen pauke.
Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.
Kello oli silloin neljä aamulla.
KOLMASVIIDETTÄ LUKU
Talibit. — Takaa-ajo. — Hävitetty maa. — Tuuli hiljenee. — Victoria laskee. — Viimeiset ruokavarat. — Victorian hypyt. — Puolustus kiväritulella. — Tuuli paisuu. — Senegalin virta. — Guinan putoukset. — Kuuma ilma. — Virran poikki.
— Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, — sanoi tohtori, — olisimme auttamattomasti olleet hukassa.