— Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, — arveli Joe; — ehjin nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.
— Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, — virkkoi tohtori.
— Mitäs sinä pelkäät? — kysyi Dick. — Eihän Victoria pääse laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?
— Vaikkako? Katsohan Dick!
Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin Victoriakin, joka kulki kohtalaista vauhtia.
Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan, jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta. Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä myöten.
— Niitä ne ovat! — sanoi tohtori, — verenhimoisia Talibeja, Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla, keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.
— Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot — virkkoi Kennedy.
— Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, — tokaisi Joe; — ja onhan sekin jo jotain.
— Katsokaas, — puhui Fergusson, — katsokaa hävitystä noissa kylissä, noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.