Muuan Seuran jäsenistä tiedusti esimieheltä, eikö tohtori Fergussonia virallisesti esitetä Seuralle.
— Tohtori on Seuran käskettävissä, — vastasi sir Francis M…
— Astukoon sisään! — huudettiin, — astukoon sisään! Onhan hauska omin silmin nähdä niin tavattoman rohkeamielistä miestä.
— Kunhan ei vaan, — virkkoi muuan leininlyömä sotalaivan kapteeni, — kunhan ei vaan koko tämä kummallinen ehdotus olisi pelkkää petkutusta!
— Ties, onko koko tohtori Fergussonia olemassakaan! — huudahti muuan äreä ääni.
— Pitäis ehkä keksiä se herra ensin, — vastasi muuan lystikäs jäsen tässä vakavassa Seurassa.
— Pyytäkää tohtori Fergusson sisään, — virkkoi sir Francis M… tyyneesti.
Ja tohtori astui saliin, myrskyisten kättentaputusten raikuessa, osoittamatta vähintäkään hämmästystä.
Tohtori Fergusson oli neljänsissä kymmenissä, vartalolleen ja muodolleen varsin tavallista laatua. Tummahko punerrus kasvoissa tiesi miehen sangvinista luonnetta. Olennolleen hän oli kylmä, kasvonpiirteet säännölliset, nenä suuri, laivankokan kuosiin, niinkuin ainakin ihmisillä, jotka on ennakolta määrätty löytöretkeilijöiksi. Lempeät silmät, joissa asui enemmän älyä kuin uhkeutta, loivat hänen kasvoilleen peräti miellyttävän ilmeen. Käsivarret olivat pitkät, ja jalat seisoivat tanakasti maassa, kuten tottuneen kävelijän konsanaankin.
Tyyni vakavuus asui tohtorin koko personassa, poistaen pienimmätkin epäilykset siitä, että hän olisi ollut jonkun petos-yrityksen aseena.