Pallosta nähtiin, kuinka maan-asukkaat läksivät juoksemaan eri haaroille, huomattuansa Victorian. Kennedy tahtoi nähdä heitä lähemmälti, mutta tohtori pani kerrassaan vastaan.
— Päälliköt tuolla ovat varustetut musketeilla, ja pallo olisi heidän luodeilleen varsin mukava pilkku.
— Panisiko luodinreikä pallon vajoamaan? — kysäisi Joe.
— Ei heti, mutta vähitellen repeäisi reikä suuremmaksi ja päästäisi kaiken kaasun ulos.
— Sitten on paras pysytellä kunnioittavan matkan päässä noista pahuksista. Mitähän ne mahtavat ajatellakaan, nähdessään meidän näin leijailevan ilmassa? Ihan varmaan niiden tekee mieli kumartaa meitä jumalinaan.
— Kumarrelkoot vaan, mutta loitompaa, — vastasi tohtori. —
Katsokaas, nyt muuttaa maa jo muotoansa. Kyliä on yhä harvemmassa;
mangometsät ovat loppuneet; niiden kasvuraja on tällä leveyspiirillä.
Maa alkaa käydä mäkiseksi. Niistä päättäen ei ole vuoriseutu kaukana.
— Olenpa todellakin näkevinäni — virkkoi Kennedy — kunnaita tällä puolen.
— Lännessä … ne ovat ensimmäisiä Urizaran harjuja, Dutumi vuori kaiketikin. Sen takana saamme toivoakseni suojaa yöksi. Pannaanpas hormi toimimaan tehokkaammin: meidän täytyy pysytellä 150-200 metrin korkeudessa.
— On se sentään verraton vehe tuo teidän vehe, — puheli Joe; — ja niin on näet helppo käsitelläkin: hanaa väänsi vaan, niin jo elähti!
— Täälläpä tuntuu oikein hyvältä, — virkkoi Kennedy, pallon noustua ylemmäs, — auringon säteet tuolla alempana heiastelivatkin punaisesta hiekasta niin, että jo alkoi vihaksi pistää.