— Voi mainioita puita! — huudahti Joe. — Luonnollistahan tämä on, mutta kyllä ovat uhkeita! Parikymmentä tuollaista, niin siinähän koko salo!
— Ne ovat baobabpuita, — selitti tohtori Fergusson. — Katsokaas tuossa yksi, jonka tyvi saattaa olla noin 30 metriä ympäri mitaten. Kenties tämän samaisen puun juurella sai surmansa Franskalainen Maizan vuonna 1845, sillä me olemme juuri Deje-la-Mhoran kylän kohdalla, jonne hän oli uskaltanut yksinään. Tämän seudun päällikkö otti hänet kiinni ja sitoi baobabiin, ja siinä tämä julma neekeri vähitellen silpoi häneltä jäsenet, sotalaulujen raikuessa, viilteli sitten hänen kaulaansa, taukosi hetkeksi hiomaan tylsynyttä veistään ja sitten pikemmin nykäisi irti kuin leikkasi onnettomalta pään! Mies parka oli kuudenkolmatta vanha!
— Eikö Franska kostanut mointa julmaa tekoa? — kysyi Kennedy.
— Franska vaati hyvitystä. Zanzibarin sahib teki, mitä suinkin voi, saadakseen murhamiehen käsiinsä, mutta turhaan.
— Minua ei haluttaisi pysähdellä matkan varrella, — arveli Joe. — Olis ihan vissiin viisainta nousta vielä ylemmäs, uskokaa minua, tohtori.
— Kyllä, Joe; sitä suuremmasta syystä, kun Dutumin vuori kohoilee edessämme. Elleivät laskuni petä, niin kuljemme sen yli ennen kello seitsemää illalla.
— Emmekö matkusta öiseen aikaan? — kysyi metsästäjä.
— Emme, mikäli mahdollista on. Varovaisuutta ja valppautta noudattaen, ei siinäkään mitään vaaraa olisi, mutta eihän siinä kyllin, että kulkee Afrikan ylitse; pitäähän sitä nähdäkin.
— Tähän asti ei meillä ole ollut valittamisen syytä, tohtori. Viljavinta ja hedelmällisintä maata koko maailmassa eikä suinkaan mikään korpi ja erämaa. Juttuja laskettelevat ne maantiedon kirjoittajat!
— Älä hätäile Joe; perästä kuuluu.