— Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? — kysäisi Joe.
— Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio, rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi…
— Ja putosivat maahan? — kysäisi Kennedy kerkeästi.
— Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä aivan!
— Niin no, hyvät herrat, — virkkoi Joe, — teillä on valta tehdä samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla, vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.
Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet ropakoita.
Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa. Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.
Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä pohjoisin pisin.
Kotvasen kuluttua Victoria laskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.
Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa, joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.