— Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, — virkkoi Fergusson, — toinen itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi muutamia viipaleita antilopin paistia.
— Metsälle! — huudahti Kennedy.
Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.
— Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! — huusi Joe.
— Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva teille palajamisen merkkinä.
— Selvä on, — vastasi metsästäjä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Gummipuu-metsä. — Sininen antilopi. — Palajamisen merkki. —
Odottamaton hyökkäys. — Karjenje. — Yö ylä-ilmoissa. — Mabunguru. —
Jihue-la-Mkoa. — Vesivarasto. — Tulo Kazehiin.
Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea, näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa tomussa.
Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään. Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.