— Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei tässä kovin mukava olekaan kävellä, — virkkoi hän, kompastellen kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.
Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan, puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.
Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen alta.
Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.
Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli lumivalkoiset.
— Kelpo laukaus! — huudahti metsästäjä. — Tämä on varsin harvinaista antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että sen saattaa täyttää.
— Ettäkö vainenkin?
— Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.
— Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.
— Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!