— Mitäs tämä on? — kysäisi Kennedy.
— Hyvä Jumala! — huudahti Joe.
— Mitä niin?
— Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.
Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa, jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan. Ilmeinen vaara uhkasi.
— Tohtori on hukassa! — huudahti Joe.
— Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!
Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.
— Mutta! — huudahti Joe pysähtyen, — mikäs hitto sitä pitelee kiinni, tuota konnaa?
— Vähät siitä, — vastasi Kennedy; — juostaan, juostaan!