— Kuulkaas nyt! — huusi Joe, räjähtäen nauramaan. — Hännästään, hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.
— Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, — vastasi Kennedy, syösten keskelle kirkuvia eläimiä.
Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita, koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa vailla.
Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua siihen. Hetkisen kuluttua Victoria kohosi jälleen ja läksi kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.
— Sepä oli piiritys se! — virkkoi Joe.
— Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, — sanoi Dick tohtorille.
— Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, — vastasi tämä.
— Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.
— Eikä läheltäkään, — arveli Joe.
— Oli miten oli, — sanoi Fergusson, — tästä apinain hyökkäyksestä olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi minut vienytkään.