— Rakas ystävä Samuel! — virkkoi Kennedy, — jos me yhä edelleen saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi kauppaliittoja tämän väen kanssa.
— Ja tässähän, — arveli Joe, — tässähän olis kaupat hyvin selvät. Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.
— No niin! — sanoi tohtori. — Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään, mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.
— Luuletteko niin, tohtori?
— Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian lähelle. Victorialla ei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole turvassa luodeilta eikä nuolilta.
— Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näitten
Afrikalaisten kanssa?
— Jos käy laatuun, niin miks'ei? — vastasi tohtori. — Kazehissa oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan yrittää.
Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnitti Victoria ankkurinsa puun latvaan lähellä toria.
Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja", joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja, täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, — kaikki tuo epäsiistiä, niinkuin opinmiehillä konsanaankin.
Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja kädet kurottautuivat taivasta kohti.