— Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? — kysyi metsästäjä.
— Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on tyyni, ei tuulen henkäystäkään; Victorialla ei ole vähintäkään vaaraa.
— Mutta mitäs sinä aiot tehdä?
— Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä selviän.
Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:
— Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!
Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.
— Hyvät ystävät, — puhui tohtori seuralaisilleen, — meidän on oltava varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta jääköön nuoraportaitten juurelle.
— Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? — kysäisi
Kennedy.
— Mitenkä, tohtori? — huudahti Joe. — Ettekö ota minua mukaan perille asti?