— En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren, Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin paikallanne, niinkuin olen määrännyt.
— Koskas niin tahdot… — virkkoi metsästäjä.
— Pidä huolta kaasun ohennuksesta.
— Pidän kyllä.
Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.
— Kas, kas! — virkkoi Joe. — Minun mielestäni he ovat hiukan vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.
Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään. Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan piiriin hänen ympärillensä.
Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.
Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään, pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.
Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.