Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia, euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.
Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi nyrkeillään olkansa takaa.
Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.
Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia, ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää saaneet häntä pystyyn.
Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.
Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos, suunnaten kulkunsa Victoriaa kohti. Kello oli silloin kuusi illalla.
Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii. Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille varsin miellyttävästi.
— Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.
Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään "mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen viehättäväksi hymyksi.
Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.