— Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.
Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.
Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä kuussa käy.
Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi Joe tohtorin.
Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria, ahdistaen ja uhkaillen häntä.
Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä käsissä?
Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen. Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina matkaan milloin hyvänsä.
Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.
— Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, — virkkoi tohtori. — Älä koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!
— Mutta mitäs tämä merkitsee? — kysyi Joe, nousten gondoliin.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Kennedy, karhini kädessä.