— Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, — virkkoi Joe, — niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?
— Ja kukapas osaa sanoa, — vastasi tohtori, — ett'ei tämä maa vielä joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään asukkaitansa.
— Luuletko niin? — kysyi Kennedy.
— Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä. Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan, kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy, tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan, nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima, — kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä. Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä, missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa, elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.
— Jaa-a! — arveli Joe, — sitä olis hauska nähdä!
— Nousit liian varhain, poikaseni.
— Sitä paitsi, — virkkoi Kennedy, — kyllä vainenkin se on oleva ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen! Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!
— Ja siihen minä lisään, — sanoi Joe, — ett'ei Amerikkalaiset suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!
— Saattaa olla, — vastasi tohtori. — Nehän ovat suuria kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella sitä.
Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta, kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, — kaikki sai osansa tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt, läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin: suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille luonnollisiksi valleiksi.